• About me - Meikälääsestä,  Coming up - Tulossa,  Fashion poetry

    #147 – I’ll be back…

    At the moment I’m trying to survive  from my one week, inhumane “long”, deadline {which includes reading more than a ten books, writing a four essays} and to crown it all; I’m sick. Again. AAAARRRGGHT!
    But as soon as I’m able to punch these two things in the face,
    here’s something what you can except:
    My current cravings
    –  Art of the trench
    Sportical elegance
    Exposé! [Part II]
    Fashion trend report S/S 2013
     –  A Stress-free holiday dressing
      News from the catwalk F/W 2014
    –  Keep calm and wear lipstick
    The secrets of my style
    –  In collaboration with…
    Ask a Stylist

     How does that sound to you? 
    Are you as excited as I am?

     Tällä hetkellä yritän selviytyä  epäinhimillisen lyhyestä, viikon deadlinesta {joka pitää sisällään yli kymmenen kirjan läpi kahlaamisen + neljän esseen vääntämisen} minkä kukkuraksi olen tullut kipeäksi. Jälleen. AAAARRRGGHT! Mutta jahka onnistun päihittämään nämä molemmat, niin tässäpä jotain mitä olisi luvassa:
    Tämänhetkiset tyylifantasiani
    – Trenssitaiteesta
    Sporttisesta eleganttiudesta
    Exposé! [Osa II]
    Keväisen kesäinen trendimaratoni
    – Stressitöntä juhlavaatesanomaa
      Uutisointia syksyn tyylikoordinaateista
    – Keep calm ja läträä huulipunalla
    Tyylini salat
    –  Yhteistyökuvioita
    Kysy stylistilta

    Miltäs kuulostaa?
    Entäs oletko yhtä innoissasi näistä kuin mitä meikäläänen?


    BLOGLOVIN’ | TWITTER | PINTEREST

  • About me - Meikälääsestä,  Awards,  Challenge - Haasteiden viidakossa,  Love Yourself - Rakasta itseäsi,  Words to live by - Elämää viisauksien siivittämänä

    #146 – We rise by lifting others [Awards with Costume]

    Olen koko ikäni törmännyt niihin ihmisiin, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan negatiivisten asioiden vyöryttäminen {tiedättekö, juuri ne tyypit joiden suusta lentelee pahansisuisia kommentteja, jotka yleensä alkvat tyyliin “luuletko tosiaan…”|”ei susta ole…”|”**skat sä mitään sellaista osaa, valehtelet…|”en mä ainakaan koskaan noin tekisi…” jne.} toisten niskaan. 
    Pahinta on se, että miten helppoa heidän valheisiinsa loppujen lopuksi onkaan uskoa 
    -nimimerkillä 13 vuoden koulukiusaamishelvetti takana, jona aikana olin itsekin uskoa olevani milloin mitäkin {tekoanorektikko|tekourheilija ja näiden “syiden” seuraamana myös pataloginen valehtelija|ylipäänsä surkea ja typerä ihmisolento, jota kukaan ei voi haluta ystäväkseen -niiden ihmisten suusta, jotka vaivautuivat juttelemaan kanssani korkeintaan sanasta pariin lauseeseen useamman vuoden aikana, jos edes niilläkään eli oletukset tehtiin ulkoisen habitukseni, juoruämmien/äijien ja väärinkäsitysten perusteella sekä yleensä ottaen ihan vain huvin vuoksi}

    “Never allow yourself to be defined by someone else’s opinion of you.”

    mutta onnekseni itselläni on aina ollut elämässäni ne muutamat lähipiiriläiset {=läheisimmät ystävät, perhe, lukioajoista lähtien mukana kulkenut puoliso}, jotka ovat tunteneet mut läpikotaisin, ja niinä synkimpinäkin hetkinäni muistuttaneet siitä, että kuka minä todella olen sekä valaneet uskoa omiin unelmiini ja muistuttaneet asioista, joissa olen aidosti lahjakas kun itse olen ollut varma, että ei musta tosiaankaan ole mihinkään
    -sitähän mieltä nekin  on.
    Mutta läheisteni muistutukset antoivat voimaa kapinoida ja sanoa vastaan niille -ja veikkaisin, että ilman läheisteni tukea yksi niiden  tempauksista olisi voinut olla se viimeinen niitti arkkuuni. Onneksi olin  kuitenkin läheisteni ansiosta liian vahva menettääkseni lopullisesti uskoa itse elämään. 

    En tiedä johtuuko se siitä, että  itse olen  kantapään kautta joutunut oppimaan uskomaan omiin unelmiini ja siihen, millainen todella olen kyseenalaistamatta itseäni sekä välittämättä ja uskomatta niihin ihmisiin, jotka ovat yrittäneet lannistaa milloin milläkin paskapuheillaan  vaiko mistä, mutta koen eräänlaiseksi elämäntehtäväkseni valaa uskoa muihin -myös niihin tuikituntemattomiinkin.

    Siitä saa ihan mieletöntä energiaa itselleenkin, kun kehuu vaikkapa tuikituntemattoman ihmisen kauniita silmiä tai lempibloggaajansa pettämätöntä tyylitajua. Tästä syystä en osaa päättää, että kumpi on mukavempaa; kehujen vastaanottaminen vai antaminen -kumpainenkin kun saa aikaan dominomaisen efektin
      positiivisella energiallaan.

    Asian suhteen tosin suomalainen mentaliteetti  tuntuu menevän niin, että toisen ihmisen onnellisuus/erilaisuus/lahjakkuus jossakin on automaattisesti itseltä pois. Ja auta Armias, jos annat kohteliaisuuden jollekin niin se tulkitaan mielistelyksi/feikiksi -after all, eihän kukaan tervejärkinen suomalainen pysty kehumaan aidosti toista{huomatkaa sarkastisuuteni}.
    Myönnän joskus olleeni kateellinen muille, mutta kenties itsevarmuuden ja terveemmän itsetunnon myötä olen senkin piirteen kitkenyt itsestäni poies sillä se on tunne, jolla ei yksinkertaisesti tee mitään {ellei tavoitteena ole saada itselleen pahaa mieltä aikaiseksi tuntien itsensä huonoksi ja riittämättömäksi mikä taas varastaa luvattoman paljon voimavaroja -tyystin turhaan sillä se on kiduttava tie, jolla ei ole päätöspistettä}.
    Toisaalta se, että nykyisin olen tietoinen omasta arvostani, tavoitteistani ja lahjakkuuksistani voidaan perisuomalaiseen tapaan tulkita ylimielisyydeksi tai itserakkaudeksi {siis onhan se nyt hemmetin kauhiaa, kun uskoo itseensä, tuo itseään/mielipiteitään esille eikä välitä tippaakaan siitä, mitä muut saattaisivat ajatella meikälääsestä/tekemisistäni koska satun olemaan enemmän kuin tyytyväinen itseeni ja elämääni…}.
    Ja jälleen kerran kysyn, että  miksi?

    Strong people don’t put down othersThey lift them up.”
    Michael P
    . Watson

    En tosin ole ikinä ymmärtänyt tai kuulunut siihen kuppikuntaan, jossa toisen ihmisen onnellisuuuteen/lahjakkuuteen/erilaisuuteen hyökätään  paskanjauhamisen/panettelun/juoruamisen vallankumouksella. Ja miksi; pönkittääkseen sitä olematonta itsetuntoaan? Eikö olisi energiaa säästävämpää olla aidosti onnellinen/ylpeä sen toisen ihmisen puolesta/hyväksyä hänet sellaisena kuin on
    -oli kyseessä sitten tuikituntematon tai tuttu? 
    Toisen onni/lahjakkuus/erilaisuus kun ei ole keltään muulta pois.
    Homman nimihän on varsin yksinkertainen:
    [Print Scr from: Costume.fi]
    Omalta osaltani haluan haastaa saman määrän itse upeuksia kuin mitä näitä kuvankauniita, Milena Huhdan käsikirjoittamia, kiiltokuvalahjojakin löytyy eli kehuhaaste lähtee seuraavalle kuusikolle {kahdelle tosielämän pelastusenkelilleni sekä neljälle bloggaajakollegalle, joiden positiivinen asenne tarttuu ruudunkin lävitse} satunnaisessa järjestyksessä:

    En tarkalleen muista, että milloin varsinaisesti koukutuin Jennin raikkaaseen blogiin ja hänen elämänmyönteiseen asenteeseensa mutta tässä blogissa on kyllä ihastusta ikiajoiksi. Jotenkin joka ikinen kerta kun otan äkkilähdön Pupulandiaan niin palatessani olen täynnä postiivista asennetta. Se on sellainen pleissi, jonne tekisi mieli jäädä sillä itse kirjoittajasta huokuu lämpö ruudunkin lävitse. Voisin myös hyvinkin kuvitella, että jos Jennin livenä onnistuisin tapaamaan niin hän olisi just se sama upea tyyppi, jonka “tunnen” täällä Blogosfäärissäkin;
    lämmin, elämänmyönteinen, ihastuttava, maanläheinen ja inspiroiva persoona. 

    Omaan ristiriitaisia tunteita tätä blogia kohtaan sillä välillä aiheet joko ärsyttävät tai ihastuttavat. Silti {tai kenties juuri siksi?} mun tunteet blogin kirjoittajaa, Annaa, kohtaan pysyvät samoina.
    Hyvin lämpöisinä ja ihastuneina. Anna on just sellaanen tyyppi, josta saa imettyä itseensä inspiraatiota parhaimmillaan; vahva nainen, joka on päässyt nykyiseen asemaansa kovalla työllä ja itseensä uskomisella. Just sellaanen, joka ei vähästä hätkähdä ja jokaikinen kerta äimistyn siitä vahvuudesta, jolla hän kohtaa “vihamiehensä” {josta päästäänkin siihen aiheeseen, että täällä Webilisaatiossa olisi äärimmäisen paikoillaan jokakommentoijan oikeudet, jotka kiteyttäisivät sen ideologian, ettei ole järkeä kommentoida ellei ole mitään hyvää/aidosti rakentavaa sanottavanaan…}.
    Tässä upeassa tyypissä on just sitä asennetta ja esikuvaa, josta tässä postauksessa olen paasannutkin ja, josta jokaisen tulisi ottaa mallia -itseensä ja unelmiinsa uskominen kera kovan työn
    sekä postiivisen elämänasenteen kun kantavat juuri niin pitkälle kuin mitä itse haluaa/uskaltaa.

    Tämän blogihelmen taisin löytää parisen vuotta sitten, jolloin ihastuin Henriikkaan niin persoonana kuin kirjoittajanakin. Tästä blogista huokuu hyvä fiilis ruudun toisellekin puolelle saakka ja tämä neitokainen on osasyyllisenä naururyppyihinikin.

    Löysin ihan hiljaittain Sara K:n koukuttavan blogin, joka on pleissi, jossa jokaisen tulisi vierailla. Täynnä inspiroivaa asennetta elämää kohtaan ja syvällisiä totuuksia, jotka onnistuvat saamaan aikaan juurikin sen dominomaisen efektin positiivisella energiallaan. Blogimentoria parhaimmillaan.

     
    Tätä itse upeutta voisin kai nimittää personal mentorikseni sillä hän on juurikin se, joka saa mut uskomaan niihin vielä suurilta ja epätodellisilta tuntuviin unelmiini, ottamaan askeleita tuntemattomaankin sekä kyseenalaistamaan ajatusmaailmaani kohti sitä ihannetilaa. Kaiken lisäksi tämä sama upeus on oma sielunsiskoni; tiedättekö, juuri se ihminen, jonka vain tiedät olevan siinä hautahan saakka ja, jonka kanssa pystyy jakamaan kirjaimellisesti kaiken ja luottamaan täydellä sydämellä {puolison lisäksi}.


    Tässä maailmassa on puolisoni ja lähisukuni lisäksi ainoastaan alle kourallinen ihmisiä, joiden käsiin voisin uskoa henkeni ja tämä upeus on yksi heistä. Hän on ihastuttava persoona, jonka kanssa voin parantaa vaikka koko päivän maailmaa luottamuksella. Sellainen, jota ilman elämä ei olisi yhtä aurinkoista ja onnellista. Mittaamattoman arvokas ja häikeisevän kaunis niin sisältä kuin ulkoakin.
    Upea tyyppi, jonka sydän on valettu kullasta ja, jota kuvailemaan eivät riitä sanat.

     

    BLOGLOVIN’ | TWITTER | PINTEREST

  • Family is Forever - Perhe on ikuinen,  Holidays - Lomailua,  Magical moments - Tähtihetkiä,  Motherhood - Äitiys,  The Little Ones - Pienokaiset

    #145 – The most precious jewels you’ll ever wear around your neck, are the arms of your children.

    [Photo source: Tiffany & Co. ad campaign c.2005]

    “A Mother is more than a memory. She is a living presence.
    Your Mother is always with you.
    She’s the whisper of the leaves as you walk down the street; she’s the smell of bleach in your freshly laundered socks; certain foods you remember, perfume that she wore, she’s the cool hand on your brow when you’re not feeling well,
    she’s your breath in the air on a cold winter’s day.
    She is the sound of the rain that lulls you to sleep,
    the colors of a rainbow, she is Christmas morning.
    Your Mother lives inside your laughter.
    And she’s crystallized in every tear drop.
    A Mother shows every emotion…
    happiness, sadness, fear, jealousy, love, hate, anger, helplessness, excitemetn, joy, sorrow… and all the while, hoping and praying you will only know the good feelings in life.
    She’s the place you came from, your first home;
    and she’s the map you follow with every step you take.
    She’s your first love, your first friend, even your first heartbreak, and nothing on earth can seperate you.
    Not time, not space… not even death!”

     

    With this beautiful and truthful quote I wish you
    a happy Mother’s Day!

    Tämän kauniin ja totuudenmukaisen lainauksen kera toivotan
    sinne ruudun toiselle puolelle hyvää äitienpäivää!
      ♡

     

    BLOGLOVIN’ | TWITTER | PINTEREST

  • My style - Meikälääsen tyyli

    #143 – She’s magic

    When I was wondering this outfit, I run into problem;  I don’t have a single pure white top {only two; a ragged home top and this one but it’s a)not pure white b)cropped}. For most people it’s one of the basic instincts of wardrobe but for me, the lack of it has never been a problem. Actually, I hadn’t even noticed the lack of it until I started seeing myself wearing it. And now, when I warmed to the whole idea of pure white top, I really need one {with quality} -with a university student-friendly price {let me know if you run anything!}.

    Anyhow, a month ago I was doing some window shopping  {read: mapped the trend items of spring, doing some research for my customers -I’m a freelance stylist -also a post coming up about that subject- and looking some items from my got-to-have-it list in the corner of my eye}  and buying some essential items for our little one.
    At the same time I run into this top and it has haunt me since then. The reason why it’s haunting me it’s this outfit I can see myself wearing:

    Kuten jo aiemmin kerroinkin, tuumaillessani tätä asukokonaisuutta vastaani käveli  probleema nimeltään en-omista-ainoatakaan-vitivalkoista-paitaa. Siitä saakka olen sivusilmällä kolunnut kandidaatteja, mutta yksikään ei ole vielä tuota titteliä saavuttanut. Yleisesti ottaenhan vitivalkoinen pusero on monille erittäin oleellinen yksilö -yksi garderobin perusaisteista.  Itselleni se ei ole sitä koskaan ollut eikä sen olemattomuus garderobissani ole koskaan muodostunut ongelmaksi sillä en ole sen puutetta edes huomannut. Mutta nyt kun olen alkanut lämpiämään kyseiselle värille, ja sitä kautta huomaamaan sen monimuotoisuuden{ja sen myötä garderobini keskeneräisyyden} niin huomaan sellaista tarvitsevani. Etsinnät siis jatkuvat koska tämän yksilön suhteen olen meleko niuhottavaa sorttia {lue: etsin taivaallista materiaalia olevaa, vuosien kulutusta kestävää, yksilöä, joka kuitenkin olisi paksumpaa sorttia eli ei edes kuultaisi lävitse varustettuna jollakin yksityiskohdalla. Sinänsä helppo kriteeri ellei korkeakouluopiskelijan budjettini tulisi vastaan eli tarkoituksena olisi löytää vastaava yksilö virtuaali/livekirppareilta taikka roimalla alennuksella varustettuna -vinkkejä vastaanotetahan!}.

    Enivei, huhtikuun alussa  {itseasiassa juuri muutaman tunnin viiveellä tästä päivän asukokonaisuudesta} käväisin hieman ikkunashoppailemassa {lue: kartoittamassa kevään valikoimaa, suunnittelemassa asukokonaisuuksia stailattavilleni sekä myös sivusilmällä haeskellen omalla listallani olevia pakko-saada-yksilöitä} sekä ostamassa pikkuisellemme niitä oikiasti tarpeellisia yksilöitä.
    Samalla reissulla tuli bongattua  eräs pusero, joka on siitä saakka kummitellut mielessäni {tällä hetkellä siinä roikkuu huutavan punainen lappu kotikaupunkini Lindexissä, mikä hieman koettelee tahdonvoimaani}. Päädyin jopa sovituskoppiinkin saakka sillä niin täydellisesti näin sen istuvan sinivalkoraitaisen kynähameeni kanssa. Emmin vieläkin, sillä nykyisin kriteerinäni on jotakin yksilöä ostettaessa sen taipuvuus vähintään 3 asukokonaisuuteen minkä myötä olenkin -Luojan kiitos- ex-himoshoppailija eli kukkaron nyörit pysyvät tiukalla {siinä tosin on jo vuosia edesauttanut tämä ahdingollinen rahatilannekin…}. Tällä hetkellä näen sen kirkkaasti tämänkaltaisessa asukokonaisuudessa {ehkä se yksikin asukokonaisuus riittäisi mikäli se valikoituisi päälle usein? ;-)}:


    She's magic

    Get the look:
    SEQUIN BLAZER:  skimp OR spend OR diy
    PATTERNED SHIRT:  skimp OR diy
    STRIPED SKIRT:  skimp OR spend OR diy
    PEARL NECKLACE:  skimp OR spend OR diy
    STONE CUFF BRACELET:  skimp OR spend OR diy
    SEE-THROUGH PUMPS:  skimp OR spend
    WATCH:  skimp OR spend
     BAG:  skimp OR spend

    What do you think? Hit or miss?
    Mitäs mieltä tyyliraati on -hitti vai huti?☺

    BLOGLOVIN’ | TWITTER | PINTEREST